Logo

Lippukauppa | Ohjelmisto | Esityspaikat | FAQ


Espoo Cine 20 V
FIN ENG

MEDIA | Yhteistyössä | Yhteystiedot

EC palkki 20
Lippukauppa Ohjelmisto Esityspaikat


Cinéblogi


Festivaaliblogissa seurataan festivaalin kulkua yhden festivaalivieraan silmin.

Luvassa on pieniä ja suuria kertomuksia 20-vuotiaan Cinén syntymäpäiviltä.


30.8.2009

Eristetyn maan arkea


Espoo Cinéssä on tänä vuonna nähty joukko Palestiinalaisia elokuvia, jotka valottavat poliittisesti tulenaran konfliktialueen ihmisten arkea. Kun jokapäiväiseen elämään kuuluvat turvatarkastukset, pommi-iskut, kuulustelut, liikkumisrajoitukset ja jatkuva pula peruselintarvikkeista ja sähköstä sekä vedestä, on kasassa tosielämän draamaa, johon ei tarvitse hakea sen kummempia tehokeinoja.

Cinéssä nähdyistä palestiinalaiselokuvista erityisesti epäonnisen taksikuskin päivästä kertova Laila's Birhday jäi mieleeni kertomuksena palestiinalaisten arjen selviytymistaistelusta. Se ei alleviivaa tai huuda asiaansa. Rashid Masharawin ohjaama elokuva yksinkertaisesti muistuttaa katsojaansa siitä, että uutiskuvien ja poliittisten konfliktien taustalla tavalliset palestiinalaiset yrittävät elää jokapäivästä elämäänsä, josta löytyy kaiken kurjuuden keskellä myös syitä onneen.

Vaatimattoman kaunis elokuva on myös hieno esimerkki siitä, miksi alati kasvavan Palestiinan elokuva-alan toivoisi saavan kehittyä edelleen. Vuonna 2008 maassa tuotettiin 3 kokoillan elokuvaa ja kahdeksan lyhytelokuvaa, mikä on enemmän kuin koskaan aiemmin. Näkemäni perusteella toivon, että ennätys rikotaan lähitulevaisuudessa.


Juuso Janhunen


Työn sankarit, osa 2


Laadukkaasta ohjelmistosta ja toimivista olosuhteista huolimatta joitakin Cinén tekijöitä ujostuttaa niin, että blogihaastattelu jää tyngäksi...

DSC 0048  


Juuso Janhunen


28.8.2009

Kielikylpyä elokuvissa


Elokuvafestivaalien hieno puoli on siinä, että ne tarjoavat normaaleja elokuvateatterivalikoimia laajemman kattauksen eri kielillä tehtyjä elokuvia. Suomalainen leffafani on oman äidinkielensä lisäksi totutettu englannin-, ranskan- ja espanjankielisiin elokuviin. Skandinaavisesta kieliperheestä ainakin tanskaa ja ruotsia kuulee myös usein, mutta muiden eurooppalaisten tai kaukomaiden kielten kohdalla tarjonta on jo paljon rajoitetumpaa.

Cinéssä on ollut miellyttävä kuulla uusia kieliä, välillä sulosointuisia, välillä kovin rouheita. La Teta Asustadan Ketšuaksi lauletut laulut saivat kauneudellaan kyynikonkin silmät kostumaan, kun taas Van Diemen's Landin erämaita samoavan renttujoukon iiriksi laukomat karkeudet naurattivat ja puistattivat.

Kieli tuo ilmaisuun oman värinsä ja eksoottisen lisänsä. Cinéssä on voinut jo mainittujen lisäksi kuulla ainakin flaamia, serbiaa, thaita, bulgariaa, kreikkaa, arabiaa, hepreaa, tšekkiä, turkkia ja latviaa, joten eri kulttuurien ilmaisusta kiinnostuneet ovat saaneet nauttia todellisesta kielikylvystä.


Juuso Janhunen


27.8.2009

Perinteitä kunnioittaen


Näin festivaalin puolivälin ylittymisen jälkeen on perinteisesti aika listata henkilökohtaiset suosikit näkemieni elokuvien joukosta:

1. Hunger
Steve McQueenin esikoisohjaus on lähes dokumentinomainen draama IRA -vankien kohtaloista 80-luvun alun vankilaoloissa. Tunnelmaltaan vahva, äärimmäisen tyylikäs, äänitehosteiden ja kuvan voimaan selittelevän dialogin sijasta luottava teos. Parasta mitä olen nähnyt aikoihin.

2. La Teta Asustada / Milk Of Sorrow
Kaunis, herkkä, pienien asioiden kautta suurta surua ja pelon luonnetta käsittelevä elokuva, joka koskettaa. Joskus yksinkertainen tarina riittää, kun aihe on tarpeeksi mielenkiintoinen ja tyylilaji hallussa viimeistä milliä myöten.

3. Looking for Eric
Sympaattinen, elämänuskoa ylivuotava elokuva. Ei ehkä se maailman ihmeellisin teos, mutta jokaisen 90-luvulla Eric Cantonan otteita jalkapallokentillä ihailleen sydämeen tämä elokuva iskee täysillä. Jalkapallodraama, jonka huumorilla sävytetty tarina on niin tyylipuhtaasti rakennettu, että futiksesta piittamattomienkin on vaikea olla pitämättä. Ken Loachin tuotannossa elokuva edustaa kevyempää kastia, mutta ei missään nimessä ole pelkästään leppoisaa seurattavaa. Hienosti moniulotteinen elokuva.

4. Dieta Mediterránea / Mediterranian Food
Hetkittäin ennalta-arvattava, mutta oivaltavasti sukupuoli- ja perherooleilla leikittelevä komedia. Ylistyslaulu välimeren ruoalle ja intohimoiselle elämänjanolle. Mestarikokki Sofian(Olivia Molina), tämän aviomiehen Tonin(Paco León) ja kapinallisen Frankin(Alfonso Bassave) kiihkeästi tulkittua kolmiodraamaa on yksinkertaisesti ilo katsella.

5. The Limits of Control
Tehdään heti alkuun selväksi, että inhosin tätä elokuvaa sen nähtyäni. Kun poistuin näytöksestä, minulla oli hämmentynyt, petetty ja tyhjä olo. Olinko juuri nähnyt filosofisen mestariteoksen, joka kertoo symboliikan kautta elämän ja kuoleman suhteesta, vai elokuvan, joka kumisi näennäissyvällistä retoriikkaa vailla minkäänlaista logiikkaa tai pyrkimystä tarinalliseen oivaltavuuteen? En osaa edelleenkään sanoa, onko Limits of Control täyttä huttua vai nerokas elokuva, mutta siitä olen varma, että jos elokuva vaivaa mieltäni vielä viisi päivää sen jälkeen kun olen sen nähnyt, ei se voi olla täysin yhdentekevä tai merkityksetön. Tämä on saavutus nykyelokuvan yhdenmukaisten tarinoiden ja kaavamaisuuden aikakaudella.


Juuso Janhunen


26.8.2009

Laiskanlinnoja leffaväelle


Hyvät elokuvat vaativat hyvät olosuhteet. Cinén festivaaliteltassa voi ruoasta ja juomasta nauttimisen ohella istahtaa lokoisille sohville. Viime vuoden tapaan festariteltan toisella laidalla sijaitsevan oleskelutilan second hand -huonekalut ovat kaupan. Jos siis kodistasi puuttuu mukava laiskanlinna, voi Cinéssä elokuvien katsomisen ohella tehdä edulliseen hintaan todellisia löytöjä.

DSC 0065  
Tälle sohvalle löytyi jo ottaja. Cinén huonekalukauppaan halajavan kannattaa pitää kiirettä.


A DSC 0063  
Sanni ja Sjoerd tykästyivät festivaaliteltan nojatuoliin.


Juuso Janhunen


24.8.2009

Työn Sankarit, osa 1


Isojen tapahtumien takana on usein joukko avuliaita ja omatoimisia vapaaehtoisia, jotka työpanoksellaan pitävät tapahtuman pyörät pyörimässä, näin myös Cinéssä. Tässä heistä kaksi:

DSC 0053  

Vesa työskentelee Cinén lipunmyynnissä, jossa hän pilettien myynnin ohella auttaa festivaalivieraita elokuvien valitsemisessa ja ohjelmistoa koskevissa kysymyksissä.

Miten päädyit vapaaehtoiseksi?
"Laadukas ohjelmisto houkutti ja olen kuullut tapahtumassa paljon hyvää. Täällä on myös mukava tavata alalla työskenteleviä ihmisiä."

Suosikkisi ohjelmistossa?
"Steve McQueenin Hunger oli hyvä, lisäksi Emir Kusturican Musta kissa, Valkoinen kissa on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, jota en ole aiemmin nähnyt valkokankaalla, joten nyt tilanteen voi korjata."


DSC 0056  

Iiris toimii Cinéssä festivaalituotteiden myyjänä. Kassien, t-paitojen ja muun Cinéaiheisen valikoiman ohella hän kauppaa tapahtuman kävijöille elokuvakirjallisuutta.

Miten päädyit Cinélle töihin?
"Osuin netissä Cinén talkoolaissivuille juuri viimeisenä ilmoittaumispäivänä ja päätin kokeilla, olisiko hommia tarjolla ja niitähän oli."

Suosikkisi ohjelmistossa?
"Nés en 68 vaikuttaa kiinnostavalta. Hippiaika ja kommuunielämä kiinnostavat aiheina."

Festivaalitalkoolaisten arkeen palataan blogissa viikon loppupuolella.


Juuso Janhunen


23.8.2009

Väkivaltaa vertaillen


Ihmisten suhde väkivaltaan on usein hyvin kaksijakoinen. Harva meistä tahtoo arkielämässään sitä kohdata tai toimintakeinona käyttää, mutta kykenee silti katsomaan väkivallan eri muotoja viihteenä. Oli kyse sitten tietokonepeleistä tai elokuvista, taiteen ja viihteen tavassa esittää väkivaltaa on usein ongelmana sen seurausten uskottava kuvaaminen ja väkivaltaa käyttävien yksilöiden vallan ihannointi.

En pyri väittämään, ettei väkivaltaa saisi olla viihteessä. Kun Russell Crowe niputtaa vastustajiaan Gladiaattorissa tai Iso-Arska tiputtaa konnia Commandossa, saa se minut adrenaliinin täyttämän innon valtaan. Tilanteessa on jotain eläimellisen yksinkertaista, toisin kuin todellisessa elämässä, fiktiossa asioita voi ratkoa brutaalilla voimalla ja herättämällä pelkoa toisissa, ilman että seurauksena on välttämättä muuta kuin ihailua. Tämä ei haittaa, koska katsoja voi tiedostaa että kyseessä on tarina, jossa pelataan arkkityypeillä ja todellista elämää mustavalkoisemmilla toimintamalleilla.

Metsään mennään silloin, kun elokuva pyrkii kritisoimaan väkivallan ja yhteiskunnan ilmiöiden suhdetta ilman, että kritiikki välittyy katsojalle. Varsinkin jos kyseessä ei ole puhdas fiktio. Näin käy suurieleisellä markkinoinnilla ja ennakkokohulla pian ensi-iltaan saapuvalle Nicolas Winding Refnin elokuvalle Bronson. Britannian väkivaltaisimmaksi mainostetun vangin, Michael Petersonin elämään pohjautuva elokuva kertoo julkisuudenhimoisen antisankarin tarinan. Elokuvan ongelma on sen pintapuolisuus. Jos tarkoituksena on kritisoida modernin yhteiskunnan julkisuuskoneiston ja väkivallan suhdetta, niin miksi koko julkisuusasiaa ei juuri käsitellä muun kuin päähenkilön pakkomielteenomaisten julkisuushokemien kautta?

Elokuvaa on jopa verrattu Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiiniin, mitä en sen nähtyäni voi kuin ihmetellä. Syvällisyyttä elokuvassa ei ollut lainkaan, väkivalta näytettiin ihailtavana, rockin ja syntikkapopin säestämänä toimintana ja päähenkilön elämä kuvattiin lähinnä toistuvina väkivallan purkauksina. Seurauksia esiteltiin kyllä sen verran, että raivonpuuskista koitui rangaistuksia, mutta niiden tehottomuutta tai mielekkyyttä ei juuri pohdittu. Tähän asti näkemistäni festivaalielokuvista Bronson on ainoa, joka on tuottanut pelkästään tyhjän ja tympeän olon. Väkivalta ei tarvitse dramaattisia teatterieleitä ja yksitoikkoista toistoa, vaan sen seuraamusten ja syiden analyysia tai realistista esittämistä ilman ihannointia.

Onneksi Cinén tarjonnassa on myös elokuva, joka onnistuu mielivaltaisen väkivallan, yhteiskunnan ja yksilön välisien suhteiden tarkkailussa. Steve McQueenin Hunger on pysäyttävä kuvaus vangittujen IRAn sotilaiden vankilaoloista 1980-luvun alun Pohjois-Irlannissa. Elokuva ei syytä, valitse puolia tai tyydy helppoihin ratkaisuihin. Se on dokumentinomaisesti henkilöitään kuvaava, vähäeleinen ja juuri karuutensa takia puhutteleva elokuva, joka näyttää sekä väkivallan käytöstä tuomittujen kohtalon niiden käsissä, joihin väkivalta on kohdistunut, kuin sen karut seuraukset molemmin puolin kahtiajakautunutta kansakuntaa. Sen katsominen tekee välillä pahaa, kuten väkivallan näkemisen kuuluukin. Juuri siksi se on tuhat kertaa vaikuttavampi elokuva kuin väkivallasta showta tekevä Bronson.


Juuso Janhunen


22.8.2009

Avajaiselokuva antoi hymyä ja kyyneleitä


Tämän vuoden Cinén avajaiselokuvana nähty Ken Loachin Looking for Eric aiheutti allekirjoittaneessa positiivisen tunnekuohun. Elokuva oli sydämellinen, hauska ja koskettava kertomus elämänilonsa jo kertaalleen nurkkaan heittäneen miehen paluusta onnellisuuteen.

Elokuva aiheutti jopa huvittavaa liikuttuneisuutta. Päähenkilöä elämänmuutokseen lietsoneen jalkapallonlegenda Eric Cantonan maaleja katsoessani koin nostalgisen hetken, kun muistin kuinka suuria tunteita ranskalaistaiturin esitykset 90-luvulla saivat aikaan TV-ruudulta tapahtumia tapittaneessa pikku-Juusossa. Nostalgia yhdistettynä elokuvan elämänmyönteiseen ja yhteisöllisyyden voimaa korostaneeseen sanomaan toivat kyyneleet silmäkulmiin.

Ohjaaja Ken Loach totesi taannoin, että jalkapallo on elokuvia mielenkiintoisempaa, koska koskaan ei tiedä, mitä lopulta tulee tapahtumaan. Kuningaslajin fanaattisena ystävänä en lähde väitettä täysin kiistämään, mutta Loachin uusin ohjaus todisti, että ennalta-arvattavista loppuratkaisuistaan huolimatta elokuva voi parhaimmillaan olla MM-finaalin veroisesti vaikuttava ja elämyksiä tuottava kokemus.

Jännitystä, nostalgiaa, rakkautta ja uskoa parempaan maailmaan, sekä Eric Cantonaa. Paremmin ei olisi festivaalikokemusten sarja voinut alkaa.


21.8.2009

Festariblogi on auki


Tervetuloa lukemaan Cinén festivaaliblogia, joka tarjoaa tunnelmapaloja, elokuvakommentaareja, haastatteluja ja kuvia tapahtumasta.

Pyrin myös välittämään erilaisia näkökulmia ja kokemuksia festivaalivieraiden ja henkilökunnan taholta ja nostamaan esille asioita, jotka kaiken juhlahumun keskellä jäisivät muuten vähemmälle huomiolle. Toivottavasti viihdyt blogin parissa!


Juuso Janhunen

Kirjoittajasta: Juuso Janhunen on Taideteollisen Korkeakoulun Uuden Median Maisteriohjelmassa opiskeleva elokuva- ja kulttuuri-intoilija, free lance -toimittaja ja tuottaja. Ken Loachin Looking for Ericin päähenkilön tavoin hän palvoo Eric Cantonaa ja pitää oluesta.