Ensin Andorra, sitten Berliini

Kino Tapiolan näytösten siirtyminen helsinkiläiseen Andorraan on aiheuttanut hieman hämmennystä ja edestakaisin ajelua. Kummasteltu on myös sitä, että lähin vaihtoehtoinen esityspaikka löytyi Espoon ulkopuolelta.

Katon romahtaminen ei silti välttämättä koitunut Espoon tappioksi. Viisitoistaminuuttisella bussimatkalla Tapiolasta Helsinkiin kuulin vaihtoehtoisen näkemyksen Kampissa sijaitsevaan Andorraan siirtymisen syylle: ”Eihän se (Andorra) nyt niin kaukana ole.  Aiemmin Espoo on alkanut Kampin bussiterminaalista, nyt ollaan vaan isonnettu aluetta. Ihan klassista huomaamatonta laajentumispolitiikkaa.”

19-vuotiaalle ja kasvavalle Cinélle tarjoutuikin tilaisuus haukata osakseen pala Helsingin keskustaa. Leonard Cohenin vallankumouslaulua mukaillen ”first we take Kamppi, then we take Berlin”.

Elisa Suokko

24.8.2008

Voittamaton viisikko

Varoitus, tämä merkintä sisältää sietämätöntä hehkutusta ja intoilua. Näin viimeisenä festivaalipäivänä on nimittäin aika tehdä puolipakollinen henkilökohtainen top-listaus festivaalilla näkemistäni elokuvista. Tässä siis oma top vitoseni:

1. 3 días: Hyytävän jännittävä ja eläimellisellä vimmalla näytelty espanjalaiselokuva, joka sekoittaa uskomattoman hienosti kahta eri genreä. Värimaailmaltaan ja tunnelmaltaan tyylikäs teos, jonka raadollisia tapahtumakulkuja oli yhtä aikaa kammottavaa ja kiehtovaa seurata.

2. XXY: Argentiinalaisen elokuvan vahvuus on erinomaisessa tarinassa ja näyttelijöiden tunteikkaassa ilmaisussa. Interseksuaalisesta Alexista ja tämän oikeudesta olla oma itsensä kertova elokuva lähestyy aihetta kiertelemättä ja ihastuttavan elämänmyönteisellä tyylillä. Pääroolin näyttelevä Inés Efron teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.

3. Hjemve: Hauska, koskettava ja humaani kertomus pikkukaupungin ihmiskohtaloista. Täynnä herkullisia henkilöhahmoja ja pienien oivallusten kautta välittyvää komiikkaa. Tanskalaisen elokuvan absurdi loppu räjäytti pankin. Yksinkertainen on kaunista, minkäs teet.

4. Far North: Michelle Yeoh tekee herkän ja vähäeleisyydessään koskettavan roolisuorituksen elokuvassa, jonka muutama poikkeuksellinen kohtaus nostaa perusdraaman yläpuolelle. Tosin bloggaajatoverini mielestä elokuva oli loppukohtausta lukuunottamatta ylipitkä Polar-juuston mainos, mutta kaltaiselleni arktisten alueiden ihailijalle elokuvan maisemakuvat olivat vain herkkua. Ja se loppukohtaus, se on niin järkyttävä ja niin kaunis, että elokuvan ajoittaisen tyhjäkäynnin antaa helposti anteeksi.

5. Käsky: Kotimaiset draamaelokuvat eivät yleensä saa minua innostumaan, mutta Aku Louhimiehen uutuus on parista pintaviasta huolimatta koskettava, synkkää aihettaan inhimillisesti ja mielenkiintoisesti käsittelevä teos. Tärkeästä ja monelle suomalaiselle hankalasta aiheesta on saatu aikaiseksi ihmisyyden pimeitä ja valoisia puolia tutkiva draama, jolle toivon menestystä.

Juuso Janhunen

24.8.2008

Hyvää roskaa

Toiseksi viimeinen festivaalipäivä on takana ja elämyksien täyttämästä päivästä on pakko nostaa kaksi kohokohtaa ohitse muiden. Ensimmäinen maininta menee tanskalaisohjaaja Lone Scherfigin Hjemvelle, joka oli ehkä sydämellisin ja inhimillisin draamakomedia, mitä olen aikoihin nähnyt.

Toinen tämän päivän kohokohta oli festivaaliteltassa järjestetty Trash Animation -näytös, jossa esitettiin internetistä poimittuja, vapaassa levityksessä olevia animaatioita.

Hauskojen, rosoisten ja usein kekseliäisyydellä enemmän kuin teknisellä loisteliaisuudella hurmaavien animaatioiden sarja lisäsi festivaaliin ripauksen anarkistista ilottelua. Kiitos tapahtumasta kuuluu esityksen järjestäneille Nick Dorralle ja Simo Levannolle, jotka ovat toteuttaneet vastaavia näytöksiä eri festivaaleilla jo kahden vuoden ajan.

Juuso Janhunen

23.8.2008

Vuosi joka ei saa unohtua

Aku Louhimiehen uusin ohjaus, Käsky, esitettiin juuri Cinéssä ensimmäistä kertaa julkisesti, ja hetken elokuvaa makusteltuani täytyy sanoa, että olen todella vaikuttunut. Elokuva oli kerronnaltaan makuuni hieman turhan verkkainen ja Samuli Vauramon päärooli jääkäri Harjulana jäi jotenkin pintapuoliseksi, mutta muuten Käsky oli nappisuoritus.

Kuvaus, etenkin uljaat maisemakuvat ja elokuvan huoliteltu lavastus loivat tyylipuhtaat puitteet raadolliselle, mutta koskettavalle tarinalle. Näyttelijäsuorituksista erityisesti Eero Aho sodan turruttamana ja ristiriitaisena kenttätuomari Hallenbergina oli herkullista seurattavaa. Harvoin myöskään näkee kotimaista elokuvaa, jossa dialogi on näin luontevaa, muutamia hetkittäisiä lipsumisia lukuunottamatta.

Käskyn voima elokuvana piilee kuitenkin ennen kaikkea sen kyvyssä käsitellä niin monelle suomalaiselle edelleen kipeitä vuoden 1918 tapahtumia puolta valitsematta. Elokuva näyttää, kuinka helposti ihmisyyden voi menettää ja kuinka sen pienimmät rippeet voivat synnyttää uutta toivoa ihmisissä, joiden elämää varjostaa kärsimys.

Jo elokuvan alkumetreillä kerrotaan sen sijoittuvan Suomen sisällissodan aikaan. Se on merkki siitä, ettei tekijöille ole oleellista syyllisien tai oikean ja väärän määrittäminen, vaan sen näyttäminen, että vaikeista ja hankalista historiamme kipupisteistä pitää ja saa puhua, ilman, että jaetaan tuomioita tai juututaan sodan nimestä kinastelemisen kaltaisiin pikkuseikkoihin, kuten monissa aihetta sivuavissa yleisönosastokirjoituksissa tuppaa usein käymään.

Käsky on elokuva kaikesta siitä surusta ja niistä kauheuksista, joita monien meistä sukulaiset joutuivat tavalla tai toisella kärsimään. Se on elokuva vuodesta, joka ei saa unohtua.  

Juuso Janhunen

22.8.2008

Vihreitä epäolennaisuuksia

 

Jotkut onnettomat tarkkasilmät näkevät elokuvissa ensimmäisenä klaffivirheet, toiset taas kärsivät naapuripenkiltä kuuluvasta hengityksestä tai rouskutuksesta. Itse bongaan, tahtomattanikin, ympäristörikkeitä elokuvista. Vaikuttava kohtaus tai symbolinen ele menee pieleen, kun huomio kiinnittyy antivihreään sivuseikkaan.

 

Cinén kankaillakaan näiltä ei voi välttyä. Viveressä jätteiden hävittäminen hoidetaan kyseenalaisesti, kun häiritsevät puhelimet järjestään heitetään ulos autosta, tielle. Ensi-iltaelokuvassa Erottamattomat autoillaan ihan vaan huvikseen ja ahdistuksen lievittämiseksi.

 

Traagisin vihreyden vastainen teko tapahtuu Far North –elokuvassa. Siinä kaksi napa-alueen askeetikkonaista liikkuu veneellään meloen, kunnes teknologiatietoinen mies saapuu lopettamaan heidän elämänmuotonsa. Hän tunnistaa veneessä olevan laitteen perämoottoriksi, upottaa sen hyiseen veteen ja opettaa naisille, kuinka paljon helpompaa elämä on fossiilisia polttoaineita käyttämällä. Erityisesti napajään keskellä.

 

Elisa Suokko

22.8.2008

 

 

 

Elokuvafestivaalin kaaosteoriaa

Kun saavuin viime maanantaina vierailemaan Cinén toimistolla, sain kuulla ikäviä uutisia: vain päivää ennen tapahtuman avajaisia oli yhdeksi elokuvien esityspaikoista tarkoitetun Kino Tapiolan katosta sortunut osia ja sen seurauksena tehdyssä tarkastuksessa löydetty terveydelle vaarallista asbestia. Tämän vuoksi kaikki Kino Tapiolan näytökset jouduttiin siirtämään Helsinkiin, elokuvateatteri Andorran tiloihin.

Festivaaliorganisaatiolle tämä tarkoitti useiden käytännön järjestelyjen uudelleen aikatauluttamista ja suunnatonta tiedotusurakkaa: tapahtuman asiakkaille ja varsinkin jo lippunsa Kino Tapiolaan hankkineille tuli viestittää ohjelmapaikan muutoksista ja järjestää kuljetukset Helsingin keskustan ja Tapiolan välillä. Nyt, tapahtuman neljäntenä päivänä, asiat tuntuvat taas rullaavan sulavasti ja festivaalivieraat ovat päässeet nauttimaan elokuvista ilman muita suurempia häiriöitä.

Isoja tapahtumia järjestettäessä kuitenkin sattuu ja tapahtuu aina mitä erikoisempia ongelmatilanteita. Cinén projektisihteeri Johanna Honkolalta sain kuulla, että Martin Scorsesen ohjaaman Rolling Stones -dokumentin Shine a LIght keskiviikkoillan ulkoilmanäytöksen pystytyksen yhteydessä oli toinen työssä käytetyistä nostureista sanonut sopimuksensa irti. Eilisessä 3 díasin näytöksessä taas projektorien ylikuumeneminen aiheutti elokuvan katkeamisen kahdesti. Kiihkeä ja hyytävän jännittävänä edennyt trilleri menetti moisesta paljon vaikuttavuuttaan, kun taas tänään iltapäivällä esitetyn Mondscheinkinderin näytöksen ääniongelmat tekivät elokuvasta tahattoman koomisen. Hidastettua mörinää puhuva saksalainen teinityttö pisti väkisinkin hymyilemään.

Elokuvafestivaalin aikana tulee vastaan isoja ja pieniä ongelmia. Sortuneista katoista ja toimimattomista nostureista on kuitenkin selvitty, ja kyllä se 3 días oli aivan tarpeeksi kylmiä väristyksiä tuottava niistä katkoista huolimattakin. On siis syytä todeta, että pieni kaaos kuuluu asiaan, kun sen vastineeksi saa niin mahtavia elämyksiä.

Juuso Janhunen

22.8.2008

Ribis ruokkii festivaaliväen

Festivaalipaikkana toimivan Espoon Kulttuurikeskuksen lähellä sijaitsevalta Tapiolan Heikintorilta löytyy pieni, mutta mutkattomuudessaan viihtyisä Grilli Ribis. Espoo Cinén aikana paikka täyttyy festivaalipasseilla varustetuista ruokailijoista, joiden lautasilta löytyy niin rehtiä grilliruokaa kuin maukasta pastaakin. Tähän mennessä parhaan makuelämyksen tarjosi äskettäin nauttimani savulohi perunamuusilla, annos, josta moni hienostelevampi ravintola voisi ottaa mallia.

Ribiksen ja Cinén yhteystyön syvyydestä kertoo jotain se, että nyt on meneillään jo kolmastoista vuosi, kun tapahtuman työntekijät ja talkoolaiset täyttävät vatsansa Ribiksen antimilla. Ja mikäs on syödessä, kun paikan henkilökuntakin on rentoa ja kohteliasta. Ilmeisesti myös moni tapiolalainen pitää Ribiksen väestä ja paikan maanläheisestä tunnelmasta, sen verran moni asiakas tuntuu olevan ravintolan työntekijöille nimeltä tuttu. Jos nälkä yllättää, suosittelen elämysmatkaa Ribikselle.

Juuso Janhunen

22.8.2008

Festivaaliterveisiä

Ben X elokuvan pääosassa nähty Greg Timmermans vierailee festivaalin ajan Suomessa. Jututin häntä hetken elokuvasta ja hänen matkastaan. Rento ja kohtelias näyttelijä lähetti myös terveisiä festivaaliyleisölle:

Juuso Janhunen

21.8.2008

Osta hyvä sohva

Cinén festivaaliteltassa silmääni pistää pieni yksityiskohta. Teltan toisella laidalla sijaitseviin sohviin, nojatuoleihin ja pöytiin on lätkäisty hintalaput. Mukava nojatuoli 20 euroa, tyylikäs pöytä 50. Mistä oikein on kysymys?

Teltan henkilökunta valottaa tilannetta kertomalla, että huonekalut ovat Espoon kierrätyskeskuksesta, jonne niistä saatavat rahat myös tilitetään. Jos siis elokuvien katselun lomassa haluaa kotiinsa kivan vihreän sohvaryhmän tai sangen tyylikkään tummapuisen olohuoneen pöydän, kannattaa pistäytyä hetkeksi festivaalitelttaan. Huonekalujen noudon joutuu tosin järjestämään itse, noutoaika on sunnuntaina klo 18-21.

Juuso Janhunen

21.8.2008

Kieli solmussa

Keskiviikon Ciné-päivä oli ruuhkaisa, aamupäivästä salit täyttyivät tytöistä ja pojista, iltaa kohden taas enenevässä määrin naisista ja miehistä. Sukupuolijaottelu on tapahtuman kannalta epäolennainen, mutta kuvaa silmän huvittavan tiedostamatonta tapaa erotella ihmisryhmä (yleisö, seurue, bussiin valikoitunut joukko matkustajia). Vaikkei katse arvottaisi, se kuitenkin leimaa.

Pink Zone –sarjan XXY kertoo tarinan interseksuaalisesta nuoresta Alexista, joka pyrkii olemaan muutakin kuin normista poikkeava ruumiinsa. Näytöksen jälkeen huomasi taas, kuinka ympäristöään jäsentää. Kun elokuvaa pyrkii ruotimaan, joutuu miettimään sanansa tarkkaan. Alexista puhuttaessa on vaikea olla yrittämättä häneen sanoja ”tyttö” tai ”poika”.

Vakiintunut kieli sitoo puhujansa. On vaikea ajatella kovin radikaalisti, jos sijoittaa itsensä ja muut kategorioihin, jotka ovat olemassa juuri siksi, että ne yleisesti hyväksytään. Siksi Alex, haluttomuudessaan valita itselleen sukupuolta, on viileimpiä elokuvahahmoja aikoihin. Hahmo pakottaa paitsi ajattelemaan, myös ajattelemaan sitä miten ajattelee.

Elisa Suokko

21.8.2008

Kaksi puheenvuoroa sodasta

Espoo Cinén avajaisiltana kaduin mennyttä elämääni. Aiempina vuosina olen antanut välimatkan ja työvuorojen pitää minut poissa Espoosta, mutta ne ovat aivan höpöhöpö-syitä. Facing the Enemy –elokuva muistutti, miksi festivaalielokuvien katsominen on toiminnoista tärkeimpiä. Elokuvan musiikittomien lopputekstien aikana, istuessani muiden kivipatsaanhiljaisten katsojien seurassa olin yksinkertaisesti kiitollinen kaikille, joiden ansiosta elokuva oli juuri pyörinyt valkokankaalla.

Katumus soveltui hyvin Louhisalin illan ohjelmiston teemoihin. Winter Soldier -dokumentissa äänessä olivat nuoret Vietnam-veteraanit pian rintamalta paluunsa jälkeen. Heidän tupakkaa sormeilevat tai pöytää hermostuneesti rummuttavat kätensä olivat oikeasti polttaneet kyliä ja kivittäneet kuoliaaksi lapsia. Facing the Enemyssa suurinta taakkaa kantoi pelastajansa teloittamaan — tai murhaamaan — joutunut partisaani.

Vietnamista palanneet sotilaat toistelivat kuinka heidät oli aivopesty koulutuksella ja pelolla pois ihmisyydestä.

Omakohtaiseen kirjaan pohjautuva Facing the Enemy sen sijaan etsi ihmisen elävintä olemusta neljännen sotavuoden nöyryytyksen keskellä. Partisaanikertojan teloittajaksi määrätty saksalaissotilas uskoi sinnikkäästi jumalallisena pitämäänsä dialogiin, ihmiseen ajattelevana ja puhuvana olentona, sekä itseensä armeijasta irrallisena yksilönä.

Oli lohduttavaa katsoa toiseen maailmansotaan sijoittuva elokuva, jonka hahmot viisastuivat siellä, missä monet menettivät uskonsa kanssaihmisiin. Joku oppi toivoa eikä vain sitä mykkyyttä, jonka useimmat suomalaiset toivat tuliaisina rintamalta kotiin.

Elisa Suokko

20.8.2008

Nauru on surun sukulainen

Yläasteikäisten täyttämässä iltapäivänäytöksessä on kuhinaa. Nauru, ylenpalttiset taputukset ja ajoittaiset häiriöäänet kaikuvat salissa, vaikka valkokankaalla pyörii kaikkea muuta kuin kevyt elokuva. Belgialaisohjaaja Nic Balthazarin esikoisteos Ben X käsittelee koulukiusaamista ja itsemurhaa, mutta silti katsomon teiki-ikäiset lähinnä naureskelevat ja vislailevat.

Nauru ja ilakointi ovat puolustusmekanismeja ja siksi nuorten käytös salissa on ymmärrettävää. Kavereiden seurassa on hankala näyttää liikuttuvansa elokuvan autistisen pojan synkeästä kohtalosta. Tilanne on oikeastaan vähän kypsemmän katsojan kannalta herkullinen. Sosiaalinen paine ja sen vaikutukset näkyvät niin elokuvassa kuin sen yleisössä, jonka toiminta vain korostaa sopivasti elokuvan sanomaa.

Kun asioista on helppo naureskella, on myös toivoa, että niistä puhuminen on mahdollista. Ben X on tärkeä elokuva, joka muistuttaa ettei koulukiusaamisesta ja sen seurauksista pidä vaieta. Cinéssä sen voi nähdä vielä torstai-iltana, joten aikuistenkin on syytä saapua paikalle. Toivottavasti koululaisilla ja vanhemmilla on sen jälkeen yhteistä puhuttavaa.

Juuso Janhunen

20.8.2008

Älyllä ja tunteella

Ensimmäinen festivaalipäivä on nyt takana, ja olo on virkeän virittynyt jatkamaan. Tapahtuman avajaiselokuvana näytetty Mike Leighin Happy-Go-Lucky oli moniulotteinen ja omintakeinen teos, joka todisti jälleen, että komedia voi olla älykästä ja koskettavaa.

Avajaisnäytökseksi se sopi paremmin kuin hyvin, tarjoten yhdessä paketissa koko tämän vuotisen Cinén ohjelman tunneskaalan. Vaikka nauru ja hilpeys olivatkin pinnassa, niin Happy-Go-Luckya katsoessa myös pelko, jännitys, kauhistus ja nähdyistä oivalluksista syntyvä yllättyneisyys kävivät lävitseni. Yleisön reaktioista päätelllen en ollut ainut. Kokonaisuutena elokuva oli parasta eurooppalaista laatuelokuvaa, juuri sitä, jonka takia Cinéen kannattaa tulla.

Festivaalin alkamisen myötä toivotan teidät tervetulleiksi virallisen festivaaliblogin pariin. Ciné-blogi tarjoaa kokemuksia, tunnelmapaloja ja havaintoja kahden festivaalivieraan näkökulmasta koko tapahtuman ajan.

Juuso Janhunen

20.8.2008